Sattuipa niin, että Kaaren kertomuksen ensimmäinen osa on nyt virallisesti julkaistu. Kuten aikaisemmassa artikkelissani sanoin, indiekirjan julkaisu ei tapahdu yhdessä päivässä. Erityisen ennakoidustikaan tämä julkaisujuna ei päätepysäkille päässyt, sillä moni asia on ollut minusta riippumatonta, mutta ainakin pysyin alkuperäisen julkaisukuukauden sisällä. Helmikuu 2018 saa siis tästä lähtien olla virallinen merkkipaalu, päivillä ei niin väliä.
Pidemmän aikaa olen kuitenkin odotellut sitä jännittävää tunnetta, jonkinlaista kaiken nielevää pakahdusta siitä, että olen nyt saanut teokseni julkaistua. Voin syyttää stressiä ja sitä, että tällä hetkellä työpäiväni ovat melko pitkiä, enkä siksi ole jaksanut iloita ja riemuita. En jaksanut edes noutaa ensipainoksen pakettia Postista heti perjantaina, ja pakettia avatessani lähinnä järkytyin, kuinka oikealta kirjalta tuotokseni näyttikään.
Työstressi on kuitenkin vain selitys muiden muassa. Muita koottuja selityksiä ovat persoonani (innostun ylipäänsä asioista varsin hillitysti) ja projektin keskeneräisyys (Kaaren kertomus on vasta alkanut, vaikkei kirjoitus- niin julkaisurintamalla). Suurin syy kuitenkin taitaa olla se, että olo on edelleen kuin valekirjailijalla.
En pysty karistamaan ajatusta siitä, että huolimatta projektille annetusta ajasta ja rahasta, kustannustoimittajan palveluiden hyödyntämisestä ja kunnon ohjelmistoilla tehdystä taitosta ja kansityöstä, olen silti vain ”omakustannekirjailija”. Seuraamani Kirjailijan elämää -blogin artikkelissakin asiaa sivuttiin vähän aikaa sitten:
Omakustannekirjailijoita pidetään toki helposti “aitoja” kirjailijoita vähäisempinä, vaikka moni maailmanluokan menestysteos on nykyään ollut alkujaan omakustanne.
Ei tässä maailmanluokan menestystä tavoitella, ja myönnän, että termillä ’valekirjailija’ on viitteitä epärehellisyyteen, plagiointiin, hyväksikäyttävään haamukirjoittamiseen, mutta jonkinlainen epävarmuus on itsellänikin takana. Sanaa googlettaessani satuin löytämään Katjan Ketun kolumnin, jossa hän sanoo seuraavasti:
Useimmat ovat kirjailijoita monta vuotta ennen kuin kirjoittavat ensimmäiset rivinsä. Jotkut ovat kirjailijoita vaikkeivät kirjoita koskaan.
Kaikki tämä on kuitenkin vain haahuamisesta, jonkinlaista itsensä etsintää huoneessa ensimmäisen kerroksen päässä. Tänne pääseminen on kestänyt niin pitkään, että hetken aikaa kestää ymmärtää, miten pääsen eteenpäin. Minun pitäisi löytää seuraavaan kerrokseen johtavat portaat, jotka onneksi ovat huomattavasti lyhyemmät kuin ensimmäiset, loputtomat kirjoittamisen kellarista minut maan pinnalle tuoneet. Ensi viikonloppuna vietän pienimuotoisia julkkareita, editoin sen jälkeen viimeisen osan viimeisetkin sivut (aivan kuin niitäkin ei olisi editoitu tuhat kertaa jo aiemmin…), sitten onkin aika laittaa keskimmäistä osaa kustannustoimittajalle lausuntoa varten, eikä viimeinen osa toivon mukaan ole kovin kaukana perässä.
Indiekirjailijana toimiminen vaatii paljon aikaa, panostusta ja julkaisun pilkkomista kustannusten vuoksi, mutta se antaa vapauden, ihanan vapauden elää ilman aikataulupaineita. Vaikka haluaisinkin saada Kaaren kertomuksen kokonaisuutena julkaistua tämän kalenterivuoden aikana, tärkeintä minulle on kuitenkin hioa lopputarinasta niin hyvä kuin vain voin — vaikka se tarkoittaisi viimeisen osan venymistä ensi vuodelle.
Ja onhan tämä, loppujen lopuksi, aika uskomatonta.
😁
Inna Airola 