Pimeässä käytävässä ei kuule kuin omien korvien hujun. Jostain löytyy kämyinen kynttilänpätkä, jonka antama valo on vaisu ja väräjävä eikä salli kajoa kovin kauas. Pahus, huitaisen polveni johonkin kumolleen kaatuneeseen pöytään ja suu on täynnä hämähäkinseittejä.
Tammikuu on tavannut olla lempikuukauteni ihan jo kelien, pakkasen ja pimeän vuoksi. Tänä vuonna tammikuu on kuitenkin ollut tällaiselle talvi-ihmisellekin erityisen pitkä ja pimeä, eikä vähiten puolet kuusta potemani influenssan ja sen jälkiseuraamusten (lähinnä väsymys) vuoksi. Energiatasoni ovat olleet ennätyksellisen alamaissa, ja joka päivä töistä selvittyäni haluaisin vain nukkua (ja nukkunut olenkin).
Täällä keskimmäisen käytävän hämärässä kompuroidessa on ollut aikaa miettiä montaa asiaa. Paljon on romua ja ullakolle sullottuja sattumuksia, ja niitä täytyy raivata samalla, kun käytävää pitkin etenee: nostettava yksi tuoli ylös, laitettava lipaston laatikko sijoilleen. Jos ensimmäisen kerroksen ovien takana oli kaikenlaisia houkutuksia, on täällä enemmänkin unohtuneita, mielestä suljettuja sivupolkuja, epäonnistuneita aihioita. Nyt on tarkoitus saada käytävä raivattua, ja kenties myöhemmin palata kurkkimaan, mitä ovien takaa löytyy. Joskus arkistojen kätköistä voi löytyä aarteita.
Minulla oli suuria suunnitelmia vuoden alun varalle, sillä helmikuussa tulee kuluneeksi vuosi julkaisumatkani aloittamisesta. Jossain alitajuntani lokerossa, jonka oli lukinnut järjellä ja logiikalla ja muistuttanut itseäni, että kukaan tai mikään ei vaadi minulta mitään, on kummittellut päähänpisto koko kolmiosaisen valmistamisesta vuoden sisään. Koen siis epäonnistuneeni ja syyllistän itseäni, että olen joutunut antamaan tammikuussa aikani muille asioille, töille ja erityisesti omalle jaksamiselle kuin sille, että kellonlyömällä kaksitoista sinä ja minäkin päivänä käsikirjoituksen pitäisi olla painovalmis. Kaikki siitä huolimatta, että mitään takarajaa ei ole koskaan ollut ja olen toistuvasti muistuttanut itseäni siitä, että valmista tulee kun valmista tulee.
Hyvänen aika, julkaisin viime vuonna kaksi teosta, kolmas odottaa jo vuoroaan, neljäs on valmis seuraavaan vaiheeseen ja viideskin hyvän matkaa sinne päin suuntaamassa.
Kieroutunut mieleni ei kuitenkaan pidä tätä kovinkaan kummoisena saaavutuksena, koska olen kehdannut laiskotella: olen pelannut, lojunut sohvalla katsomassa kaikkea kivaa, lukenut ja vetänyt tirsoja taudista toipuessani. Mutta kun pitäisi kirjoittaa, editoida, suunnitella, korjata, tehdä kaikkea järkevää, sanoo sisäinen ääneni. Töissä on siksi kivaa, että siellä ei muuta tarvitsekaan tehdä kuin järkeviä asioita ja omatunto on ihanan hiljaa. Voin laittaa vaikka koko päivän yhteiskunnan hyväksi eikä tunnu missään. Paitsi omassa pääkopassa illan päätteeksi. Kun vetää täysillä töissä, ei vapaa-ajalla enää tahdo löytyä paukkuja. Mutta omatunto se vaan soimaa.
Tunnollisuuden ja tavoitteellisuuden tuntomerkit täyttyvät, jep.
Vaikka työuupumusta en riskiryhmään kuulumisesta huolimatta koekaan, pientä urauupumista on silti havaittavissa, ja positiivinen muutospohinä someseurakunnassa on saanut myös minut miettimään, mitä uutta vuosi voisi tuoda minulle. Ammatillinen kehittyminen ja uudistuminen kiehtoisivat, mutta pelkään niiden vaikutusta vapaa-ajalleni ja erityisesti indiekirjailijaharrastukselleni, jolla silläkin haluan edetä, luoda uutta ja kertoa tarinoita — jos nyt ei muille niin omaksi huvikseni. Onnekseni olen saanut kokea tarinoiden jakamisen ilon, sen paljastavat kirjastojen lainat ja varaukset ja keskimmäisen osan tilaukset eri puolille Suomea. 💙
Helmikuussa toivottavasti helpottaa ja saan kunnolla ja keskeytyksettä omistautua Kaaren kertomuksen viimeisen osan viimeistelylle. On vain koitettava päästä pimeässä kaiken tämän rojun läpi ullakolle johtaville portaille. Jos mitään muuta uutta en tänä vuonna elämääni tuo, ainakin tämä vaihe elämästäni tulee päättyneeksi — ensimmäinen sivu kirjassa, jonka loput sivut tahtovat nekin tulla täytetyiksi.
P.S.
Menin sitten yllytyksestä rohkaistuneena ilmoittautumaan kesän Finnconiin. Saapi nähdä, onko idearaapaleesta jatkojalostukseen ja jos on, alanko taas hetken koittaessa kaipailla säkkiä päälle ja pussia päähän. 😅
Inna Airola 
Voi, niin tuttuja tuntemuksia! On helppoa sanoa toiselle, että lepo on tärkeää eikä koko ajan tarvitse tehdä jotain, mutta muistaisipa sen sitten aina itsekin.
Kaksi julkaisua vuodessa on ihan huima tahti, eihän sellaiseen pysty moni ammattikirjoittajakaan! Minun nähdäkseni olet tehnyt jo enemmän kuin riittävästi. Lukijat ovat myös tottuneet taukoihin sarjan julkaisujen välillä.
Jaksamista ja suorituspaineettomia lepohetkiä!
TykkääTykkää
Kiitos sanoistasi! Ne lämmittävät ja auttavat taas eteenpäin 😊
TykkääTykkää