Ensimmäisen osan ensimmäinen vuosi

En kyllä yhtään ihmettele, että itse merkkipäivä (6.2.) meni ohi — leipätyöhön uppotuneena en muista ajatella muuta ja pitkät päivät painavat minut kotiin päästyäni sohvan nurkkaan. Tänä aamuna sen taas muistin: Helmikuussa tuli kuluneeksi vuosi Kaaren kertomuksen julkaisun aloittamisesta. Miltä nyt tuntuu?

Olen enimmäkseen turhautunut. En osaa katsoa asiaa siltä kannalta, että hiphei, olen kirjoittanut ja julkaissut ~~kirjan~~ kaksi kirjaa. Näen ainoastaan sen, mikä on vielä valmistumatta. Näen vain keskeneräisyyden.

Olisin halunnut julkaista Kaaren kertomuksen kokonaisuudessaan saman vuoden aikana, mutta aikani ei yksinkertaisesti ole riittänyt. Nykyinen tahti, missä ensimmäisen ja keskimmäisen osan väliin tuli kymmenen kuukauden tauko, on ollut mahdollista vain, koska koko kertomus on ollut kirjoitettuna ja kokonaisuus valmis jo vuosia. Kaaren kertomus ei ole vaatinut tyhjästä nyhjäisemistä, mutta sitäkin huolellisempaa ja tarkempaa hiomista, muokkausta ja viilausta.

En ole kuitenkaan ehtinyt työstää editointia lainkaan siinä määrin kuin alunperin suunnittelin, mutten halua pakottakaan itseäni. En halua luoda kirjoittamisen ympärille samanlaista toimintakulttuuria kuin leipätyössäni, missä on paljon paineistusta, stressiä, keskeneräisyyttä ja määräaikoja. Harrastuksen on tarkoitus tuoda tasapainoa elämään. Pitäisi siis itsekin muistaa, että tämä on vain harrastus — kunnianhimoista ja tavoitteellista, toki, mutta harrastus kuitenkin.

Onneksi ihanat kirjoittajakollegat muistuttivat, että kaksi vuoden sisään julkaistua osaa on melkoinen saavutus ja tahti verrattavissa ammattikirjoittajiin. Lohdutukseksi kuului myös, että lukijat ovat tottuneet taukoihin osien välillä, eikä minulla siksi olisi mitään hoppua tämän loppuun viemiseksi. Yritän heikoimmilla hetkillä muistaa noita sanoja, vaikka välillä soimaankin itseäni oman tavoitteen saavuttamatta jättämisestä. Viimeinen osa siis ilmestyy vuoden 2019 aikana, mutten vielä osaa sanoa, missä vaiheessa.

Koko vuoden alun olen toivonut, että työmäärä helpottaisi ja jaksaisin kotiin tultuani tehdä muutakin kuin voileivän ja voipua nukkumaan. Tammikuu meni pitkälti sairastaessa ja siitä toipuessa, helmikuussa väliin jääneet velvollisuudet tulivat sotkemaan suunnitelmia. Olen odottanut alkavaa viikkoa, laskenut päiviä työtaakan helpottamiseen ja siihen, että saisin raivattua viikoista ja viikonlopuista riittävästi aikaa editointia varten. Parhaimmillaan olen saanut parin tunnin keskeytyksettömän tovin, jota seuranneiden muun elämän velvoitteiden jälkeen inspiraation virtaa on ollut vaikeaa tavoittaa uudestaan.

Tuntuu, että pystyn oikeasti analysoimaan tunteitani ja tuntemuksiani vasta, kun koko homma on kansissa ja poissa käsistäni viimeistä pistettä myöten. Tuntemukset ovat tällä haavaa ristiriitaiset; toisaalta tahdon tästä eroon, olen täysin valmis päästämään irti, mutta toisaalta tulee aika jättää haikeat hyvästit juuri tälle tarinalle. Maailmahan ei mene minnekään, onhan se seuraavienkin tarinoiden taustana, mutta jonkinlainen päätös tämä kuitenkin tulee olemaan. Sitten, kun viimeinen osa on valmis, voin katsoa taakse ihan toisella tavalla ja toivottavasti todeta, että tavoite on saavutettu ja sydämen päältä taakka on poissa. Ajatus on haikea, mutta tunnelma odottavainen. Jokin uusi odottaa aivan tuolla näkysällä, melkein jo käden ulottuvilla.

Voi kunpa aikaa vain olisi enemmän.

Sen verran juhlistin merkkikuukautta, että tilasin itselleni ensimmäisen osan pehmeäkantisen tekijänkappaleen, vuosi sen valmistumisen jälkeen. Olisi kenties pitänyt tehdä se jo aiemmin, mutta en ollut kokenut sille tarvetta. Pehmeäkantinen on kuitenkin onnistunut monin tavoin, nätti ja siro, vaikka pelkäsin sen olevan vain kalpea toisinto kovakantisesta ensipainoksesta. Kenties rohkenen lisätä kokoelmaani myös toisen osan nidotun version.

Mikä kuitenkin ihaninta, on huomata ensimmäisen osan leviävän lukijoille kirjastojen kautta. Sitä on tilattu uusiinkin paikkoihin, kenties keskimmäisen osan kylkiäisenä, ja lainausluvut ovat käsittämättömät marginaalisen genren omakustanteeksi. En ikinä, ikinä uskonut, että vuoden päästä käsissäni olisi ihan oikea kirja, jolla on lukijoita ympäri maata. Olen kiitellyt itseni kipeäksi jo aikaisemmissa artikkeleissa, mutta kiitoksia ei voi koskaan sanoa tarpeeksi usein!