Hetki on vierähtänyt siitä, kun edellisen kerran tänne kirjoittelin. Kyseessä on toki sangen suunniteltu luova tauko, ja vaikka välillä olenkin käynyt käsikirjoitusta katselemassa, on aika mennyt muihin hommiin — ja hyvä niin.
Syksy on parasta aikaa ihan kaikessa mielessä. Ilmassa on sopivasti sumua ja kosteutta, pikkuisen kuuraa ja pikkupakkasen tuoksua. On helppo hengittää ja helppo olla, sikäli kuin mikään muu ei päätä kivistä eikä hartioita paina. Syksyssä on kuitenkin myös paljon sellaista, mikä saa mielen allapäin: syksyn kirjauutuudet, syksyn kirjakatalogit, syksyn kirjamessut. Uutta ja ihmeellistä, vaikka edellisissä vielä painomuste tuoksahtaa. Surullista sikälikin, kuinka lyhyeksi kirjan elinkaari on nykypäivänä kutistunut.
Vaikka olen löytänyt oman jutun ja rauhan, näin syksyisin palaan yhä tuntemuksiin ennen indiekirjailijaksi ryhtymistä. Kaikki on tuolla muistissa ja takaraivon tuntumassa, pahimmat ja mustimmat jäljet yli vuosikymmenen takaa: murskaantuneet haaveet, itsekritiikki ja lopulta -syytös, pohjaton epäonnistumisen alho ja kyynisyys, jota edes itkeminen ei parantanut. Kun olin menettänyt viimeisenkin toivoni, löysin lohtua vertaiskohtaloista; tuntui, että itsesäälissä rypeminen oli ainoa keino pestä itsensä siitä puhtaaksi ja sitten antaa mennä pesuveden mukana.
On mahdotonta osoittaa yhtä yksittäistä tekijää tai syytä, mikä lopulta johdatti minut tälle polulle, ja olin omakustantamista pohtinut jo ennen sitä, kun Kaaren kertomuksen valmistuttua ensimmäinen hylsy räpsähti haaviin. Paljon on myös erilaisia nettikirjoituksia, joita en enää muista mutta joiden olemassaoloa voin vain kiittää siitä, että niistä löysin vertaistukea, samanlaisia ajatuksia ja ohjeita ottaa ohjat omiin käsiin. Yhden olen kuitenkin tallentanut siltä keväältä, kun viimein päätin purra hammasta, polkea jalkaa ja kääriä hihat.
The Guardianin verkkolehdessä* julkaistussa mielipidekirjoituksessa kyynistynyt kirjoittaja kuvailee tuntemuksiaan seuraavalla tavalla:
Four years on, I still can’t look at the new fiction tables in Waterstones; they make me feel like an infertile woman at a baby shower.
Anonyymi, 1.4.2017, The Guardian
Vaikka kirjoittajan turhauma vyöryy muutoin yli äyräitten ja kyynisyys on saanut jo aggressiiviakin piirteitä, iski tämä osa kirjoituksesta minuun kipeällä tavalla. En tiedä, miltä tahaton lapsettomuus tuntuu (Lapsettomien yhdistys Simpukan sivuilta löytyy tärkeää tietoa myös ulkopuolisten tutustuttavaksi) eikä sitä voisi missään tapauksessa verrata kustannussopimuksetta jäämiseen, mutta tätä parempaa tunnevertausta en ole onnistunut löytämään: loukkaantumista, kiukkua ja kykenemättömyyttä tehdä asialle mitään itse.
Jokainen meistä maalaa maailmaa niillä väreillä, jotka on sattunut käsiinsä saamaan; yhden ihmisen tuska ei ole koskaan verrattavissa toiseen ja jokainen on yksilöllinen ja yhtä oikeutettu. Vertaus on julma, karrikoitu ja raflaava, mutta tietyssä mielessä osuva, kuvailevathan kirjailijat usein teoksiaan kuin jälkikasvuaan. Ehkä minustakin olisi voinut tulla kyyninen ja vetäytynyt ja vihainen, jos en olisi löytänyt polkua pois kaikesta turhasta tuskasta. Ilman esikuvia ja kannustavaa indiekirjailijaverkostoa olisin varmasti lakannut kirjoittamasta kokonaan, aivan kuten yllä mainittu Anonyymi.
Onneksi voin ja saan yhä kirjoittaa, omalla tahdilla ja omilla ehdoilla, vaikka omatunto kolkutteleekin ja soittelee välillä, kun jokin muu juttu elämässä vie kaiken huomion. Teen asioita täysillä tai en sitten ollenkaan. Viimeksikin, kun istuin alas kirjoittamaan, tekstiä tuli solkenaan niin, että jaloissa asti tuntui kuin parhaimmankin salitreenin jälkeen. Tällä viikolla on toista juttua, viikonloppuna jotain muuta, ensi viikolla jotain aivan yhtä jännää. Mistäs sitä tietää, mitä pyhäinpäivään päättyvä kuukausi tuokaan tullessaan. 🎃
Siitä kuitenkin tuonnempana.
*(katsottu 30.9.2019)
Inna Airola 
2 vastausta artikkeliin “Kerran syksyllä kirjoittaja”