Vuotta ja vuosikymmentä on jäljellä enää vain kaksi päivää, ja on aika tarkastella tilinpäätöstä. On hyvä pysähtyä taas muistamaan mennyttä ja tuumimaan tulevaa. Numeroiden puolesta ollaan miinuksella mutta kirjainten osalta plussalla siitäkin huolimatta, että ikuinen antagonistini ajanpuute ei ole väistänyt piirun vertaa.
Piti oikein käydä erikseen tarkistamassa: kyllä, Kaaren kertomuksen keskimmäisen osan julkaisemisesta on siitäkin jo kulunut vuosi. Kovakantinen päätyi painoon joulukuussa, pehmeäkantinen tammikuussa. Vuoden 2018 tavoitteeni oli saada ikuisuusprojektin ensimmäinen osa julkaistuksi. Kun keskimmäinen osa osui käytännössä vuodenvaihteeseen, tavoite ylittyi ja mahdollisti vuoden 2019 tavoitteeksi saattaa Kaaren kertomuksen loppuun. Alkuvuosi koitti kovasti heittää kapuloita rattaisiin, mutta siitäkin selvisin kunnialla, vaikka merkkipäivä meinasi mennä ohi. Tasapainon löytäminen työn ja kirjoittamisen välillä on ollut aina haastavaa, ja kun soppaan lisätään vielä julkaisemisen aiheuttamat lisävaatimukset, on soppa sangen suolaista eikä sitä tee mieli ihan kahmalokaupalla ryystää.
Ei viimeisen osan valmistuminen mikään itsestään selvyys ollut. Se oli vaativa prosessi monella tavalla, monisyinen ja monimutkainen ja vaati välillä ihan liikoja. Niin vaativa se ei kuitenkaan ollut, että olisin harkinnut projektin sysäämistä roskakoriin ja roskakoria singottavaksi mustaan aukkoon, mutta myönnän epäilleeni, josko julkaisu sittenkin siirtyisi seuraavan vuoden puolelle. Se olisi ollut kuitenkin turhaa viivyttelyä, koska tarinahan on ollut varsin julkaisukelpoinen jo vuosikausia. Mutta kyllähän sitä nyt pari kuukautta voi vielä vähän pilkkuja siirrellä ja lausepainoja asetella uusiksi, ja turhaan viilaamiseen lisäaika olisi kuitenkin vain kulunut. Lopulta päätin, että kesän Finnconiin mennessä tämä tekele olisi poissa käsistäni, tavalla tai toisella.
Kevään edetessä koitti sitten taas kevätkiire, kevätahdistus, liika valo, pölypallot ja aurinko. Editointi eteni omaan tahtiinsa, verkkaisesti ja varmasti, ja vaikka kansikuvan työstäminen vei projektia itsessään eteenpäin, tuskailin tekstin kanssa päivästä toiseen ja viikosta toiseen. Kylmä hiki valuu vieläkin, kun muistelen kevättä. Samaan syssyyn sattui muutakin murhetta. Ikuisuusprojekti ei kuitenkaan olisi ikuisuusprojekti, jos jokin siinä vuosienkin jälkeen ei pitelisi pinnalla. Viimeisen osan voimin selvisin keväästä kesään, ja kun lähetin taittotiedoston kustannustoimittajan oikolukuun, vapauden tuntuun sekoittui aimo annos haikeutta ja kenties yksinäisyyttäkin. Kesä toi mukanaan kuitenkin kaikenlaista uutta ja jännää, eikä ikuisuusprojektin jälkeensä jättämää tyhjiötä tullut huomanneeksi käydessäni läpi muita projektejani ja idea-aihioitani. Ja kuten olin päättänyt, heinäkuussa ennen Finnconia, viimeinen osa oli poissa käsistäni.
Vuosi 2019 on ollut mieleen painuva myös muilta kuin kirjoittamisen, julkaisemisen ja ajanpuutteen välisen painin osin. Osallistuin nimittäin vuoden aikana kahteen indiekirjailijapaneeliin, ensin jo mainitussa Finnconissa, sitten lokakuussa Helsingin kirjamessuilla. Finnconissa olin itse aktiivisessa roolissa junailemassa itseni julkiseen paikkaan (!), mutta kirjamessukutsu tuli ihan yllätyksenä. Nyt tiedän, kuinka tärkää omasta tekemisestä on päästä puhumaan muiden kanssa, avaamaan solmuja ja huomaamaan, ettei ole yksin. Indiekirjailijalle tällaiset tilaisuudet ovat harvinaista herkkua, ja olenkin minulle annetuista mahdollisuuksista todella, todella kiitollinen.
Indiekirjailijuudesta puhuminen ja elokuisen omakustanne pop-up-kirjakaupan mainostaminen laittoi minut myös miettimään mammonaa, ja ajatuksesta syntynyt blogikirjoitus onkin ollut Aivinanlangoistani luetuimpia julkaisunsa jälkeen. Tuon kirjoituksen jälkeen tilinpäätöstä ovat tasanneet loppuvuoden myyntitulot ja viime vuodelta kertyneet lainauskorvaukset, mutta lopputulos ei ennen uutta vuotta ehdi mihinkään muuttua: miinuksella ollaan ja miinukselle jäädään. Koska tavoitteenani ei ole ansioihin yltäminen, olen lahjoittanut myyntipalkkioni eteenpäin eläinsuojelutyön hyväksi.
Kaaren kertomusta seurasi suvanto, jonka aikana palasin pisimmälle ehtineen projektini WIP pariin. Se on koko syksyn tuntunut kuin tuoreelta tuulahdukselta, vaikka maailma taustalla on tuttu ja tekstiäkin syntynyt jo hyvän aikaa. Intohimoprojektiksi kutsumani tekstin kirjoittaminen on ollut tasapainoa ja tarpeellista muutosta, mutta jossain kohtaa syksyä huomasin mielialani olevan melankolinen. Elämääni pitkään määrittäneestä tekemisestä irti päästäminen olisi ehkä vaatinut pidemmän surutyön kuin vain seuraavaan projektiin suin päin heittäytymisen. Mietin kaikkia niitä tuntemuksia ja hahmoja ja tapahtumia, joita kahden vuosikymmenen aikana ehdin kokea ja joiden kanssa kasvaa, kaikkia niitä satoja sivuja, jotka eivät koskaan kansien väliin päässeet. Kaikkia niitä hahmoja, jotka joutuivat leikatuiksi, liimatuiksi, muokatuiksi joksikin ihan muuksi. Jokaista niistä hahmoista, jotka kaikesta myllerryksestä jäivät jäljelle, sitä sisintä ja ydintä, joka minut on pitänyt kiinni tässä samassa tarinassa kaikki nämä vuodet.
Huomasin, että minulla oli heitä ikävä.
Kirjamessujen jälkeen päätin, että lomaa on pidettävä kaikesta juuri sen verran kuin on tarpeen. Blogini on ollut hiljainen, käyn sosiaalisessa mediassa vain harvakseltaan ja kirjoitan seuraavaa projektia siinä tahdissa kuin jaksan ja ehdin. Välillä annan inspiraation viedä mukanaan, toisinaan annan sen olla tulematta. Joskus katselen kirjoja tuossa hyllyssä ja mietin, uskaltaisinko lukea. Rakastan kuitenkin tuota tarinaa, ja siksi sen aikoinaan aloitinkin — saadakseni lukea jotain, mistä todella, todella pidän.
Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika mutta tästä päästä katsottuna kaikki tuntuu pelkältä hujaukselta. En voi käsittää, miten aika voi mennä näin nopeasti. Vannon, että koskaan ei joulukalenterikaan tullut avatuksi näin rivakkaan tahtiin kuin tänä vuonna. Tätä vauhtia olen kohta eläkkeellä, jolloin ainakin voisin omistautua kirjoittamisharrastukselle kokoaikaisesti. Jos nyt ei kuitenkaan katseltaisi aivan niin kauas tulevaisuuteen vaan vähän lähemmäksi, tarkemmin sanottuna ihanasti silmän symmetriaa miellyttävään vuoteen 2020.
Uusi vuosikymmen käynnistyy omalla kohdallani eri tavoin kuin edellinen, uusien tarinoiden, uusien hahmojen ja toivottavasti uusien seikkailujen parissa muutoinkin kuin vain mielikuvituksen varassa. Tavoitteita en aio asetella, onhan niitä aseteltu ja ylitelty viime aikoina enemmänkin edestä. Indiekirjailijuus jatkuu tulevallakin vuosikymmennellä, se on varmaa. Voi kuitenkin olla, että pidän julkaisemisesta ansaitun välivuoden ja keskityn kirjoittamiseen niin, että julkaisemaan taas ryhtyessäni kokonaisuus olisi melko valmis samalla tavalla kuin Kaaren kertomus oli. Millainen tarina sitten on kyseessä, selvinnee joskus tulevaisuudessa.
Inna Airola 