Trilogia vai duologia, siinäpä pulma

Genrekirjallisuudessahan (mitä termiä mielellään välttäisin sen arvottavuuden vuoksi) ja siten myös fantasiassa tarinat on usein julkaistu sarjoina, suosituimpana trilogia, tuo pyhä kolminaisuus alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen. Jokaisella fantasiaan enemmän tai vähemmän tutustuneella on takuulla heittää esimerkiksi useampiakin trilogiaksi tehtyjä teoksia. Ehkäpä kaikki juontaa juurensa Tolkienin kuuluun trilogiaan, jota tosin ei muistaakseni ollut alun perin edes tarkoitettu trilogiaksi. Tolkienille itselleen Taru sormusten herrasta oli yksi yhtenäinen teos, joka erinäisistä syistä vain jouduttiin julkaisemaan trilogiana.

Itse koen trilogiat ja sarjat ongelmallisina ja luen ensimmäkseen kirjoja, jotka ovat joko A. yksiosaisia tai B. jo valmiiden sarjojen kokoomapainoksia. Ensinnäkin sarjaa ei välttämättä ole suunniteltu tarpeeksi tarkasti, jolloin juoniaukot ja epäloogisuudet kulkevat osasta toiseen. Toisekseen kirjoittaminen on tapahtunut eri aikoina, ja se taas näkyy osien välisenä epätasaisuutena. Joskus minusta on tuntunut eri osien kohdalla kuin olisin lukenut tekstiä jonkun aivan toisen tekijän kynästä. Ja vaikka homma olisi suunniteltu huolella ja kirjoitettu tarkalla silmällä ja valikoitua tyyliä noudattaen, sarjamaisuus saa minut lukijana turhautumaan.

Huomaan väsyväni valitessani lukulistalle teosta, joka paljastuu osaksi 1. Tuskastun, sillä en voi lukea tarinaa loppuun yhdellä kerralla. Sillä ei ole minulle väliä, vaikka teos tai sarjan kokoomapainos olisi millainen tiiliskivi tahansa — kunhan vain saan nauttia tarinan alusta loppuun sellaisella tahdilla kuin itse haluan.

Jotta nyt nöyrästi voisin verrata itseäni Tolkieniin ja vetää vertailukohtaa omaan Ikuisuusprojektiini, olen joutunut julkaisuteknillisten ongelmien vuoksi pohtimaan suhtautumistani sarjajulkaisuun ja erityisesti trilogiaan. Ikuisuusprojektihan silloin muinoin oli tarkoitettu trilogiaksi, mutta uudelleen kirjoittamisen (tai lähinnä lihoiksi pistämisen ja puhtaalta pöydältä aloittamisen) jälkeen tarina tuli kirjoitetuksi alusta loppuun sellaisenaan, eikä sille ole sellaisenaan perustetta olla muuta kuin yksiosainen, yhtenäinen teos.

Tässä kohtaa kuvioihin astui mukaan omakustantaminen ja sen aiheuttamat (oma)kustannukset. Jouduin kustannustoimituksen kuluja karsiakseni erottamaan Ikuisuusprojektin alun, jota olen nyt työstänyt julkaisukuntoon ensimmäisenä osana. Tässä ei sinänsä ole ongelmaa, sillä tarina niiltä osin on luonnollisesti irrotettavissa omaksi osakseen, lopun tarinan jäädessä jälkimmäiseksi osaksi. Duologia tuntuisi enemmän omalta, ja siihen olen pitkälti jo itseäni psyykannut.

Aina jouluun asti elin tässä kuvitelmassa, kunnes tulin tehneeksi painoteknisiä kokeiluja ja totesin, että jälkimmäisen osan taittovedoksen sivumäärä ylittää sallitun rajan.

Voi tuhannen turjakkeet vai miten se menikään, kapteeni Haddock?

Ylitys ei ole periaatteessa paljon, kun vertaa sivujen kokonaismäärään. Se kuitenkin on tarpeeksi paljon siihen nähden, että niin paljon tekstin karsiminen tekisi jo hallaa itse tarinalle. Tässä vaiheessa en voi siis kuin vetää syvään henkeä, jatkaa taittovedokseen tehtävää editointia ja toivoa, että tarvittava karsinta tapahtuu kuin itsestään (ei sinänsä vaikeaa, kun tietää, millaisen vimman vallassa mielelläni lähtisin huonoa tekstiä hutkimaan). Jossain vaiheessa joudun lähettämään lopun tarinasta kustannustoimittajan tuumittavaksi eikä siitä saatavan palautteen vaikutuksia sivumäärään voi missään muotoa uumoilla etukäteen.

Olisi kurja, että joutuisin joustamaan periaatteistani ja laittamaan Ikuisuusprojektin pihalle kolmessa osassa, kun tarina itsessään tahtoisi olla korkeintaan kahteen pilkottuna. Se tarkoittaisi myös lisää työtä kansikuvien kanssa — yhdessä on ollut jo tarpeeksi tekemistä, kahdesta puhumattakaan, saati sitten kolmesta.

Toistaiseksi siis on edelleen epävarmaa, kuinka monessa osassa tästä jotain tulee — mutta  kyllä tästä jotain tulee, siitä olen varma.